Eeppinen USA road trip II - Osa 3/3

Edellinen osa jäi Mesa Verden kansallispuistoon. Tämä reissulegendan viimeinen osa jatkaa seuraavalta aamulta hieman Cortezin pikkukaupungin ulkopuolelta läheltä New Mexicon rajaa. Päivän tavoitteena oli saavuttaa kolmen mutkan kautta Flagstaffin kaupunki Arizonassa. Ensimmäisenä mutkana oli Four corners monument, joka on ainut paikka Yhdysvalloissa, jossa voi seistä samanaikaisesti neljässä osavaltiossa. Monumentti on Navajo nationin hoitama (heidän maillaan) ja kustantaa sisäänpääsystä vitosen per naama.

Seuraavana reittipoikkemana oli ehtaa lännenteemaa. Monument Valleyn ikonisia näkymiä on useissa länkkäreissä ja muun muassa Lucky Lukessa seikkaillaan aivan samannäköisessä maastossa. Matkan varrella piti väistellä villihevosia (vai aaseja?), todeta yhden joutuneen aiemmin road killiksi ja näkipä siinä mistä Mexican hatin pikkukaupunki sai nimensä: jokseenkin sombreron näköinen kivi tasapainoilee ylösalaisin kalliolla kaupungin ulkopuolella. Tästä ei ole kuvaa, koska U-käännös ei sopinut kuvioihin. Autosta näki itse ja googlella näette tekin.

Nälkäkin oli, joten samalla tuli etsittyä syötävää. Monument Valleyssa sijaitseva Goulding's trading post osui sopivasti kohdalle. Paikka oli selvästi ryhmämatkailijoiden suosiossa ja kuuluisa, mutta olemattomalla valmistautumisella en tiennyt siitä mitään. Pääasiana sieltä löytyi reissun parhaan mätön tarjonnut ravintola. Navajo taco oli paitsi terveellinen niin myös aivan julmetun hyvä. Kyllä navajo osaa taconsa tehdä. Valittamista ei ollut näkymissäkään.

Neljässä osavaltiossa samaan aikaan @ Four Corners Monument.

Monument Valleyn näkymää Goulding's trading post -museon edustalta.

Reissun paras mättö: navajo taco @ Goulding's trading post, Monument Valley.

Kolmas suoralta reitiltä tehty poikkeama oli Coloradojoelle hevosenkenkämutkaan eli paikallisesti Horseshoe bendiin. Sama joki virtaa Grand Canyonin läpi, mutta tässä kohta ylävirtaa kanjoni on vielä vähemmän grand... "vain" 300 metriä syvä. Parkkipaikalta matkaa joenmutkaan ja takaisin kertyy 2,4 kilometriä.

Väkeä oli julmetusti ja osa poseerasi melko kohtalokkaan näköisesti reunalla tyhjän päällä seisovien hiekkakivikielekkeiden päällä. Todennäköisesti tietämättä että alla ei ole paksulti kiveä. Hiekkakivi ei ole erityisen tunnettu kestävyydestään, mutta raadoilta säästytiin. Ymmärtääkseni mutkaa aiotaan kehittää jatkuvasti kasvavien ihmismassojen paineesta johtuen helpommin saavutettavaksi ja samalla myös turvallisemmaksi. Tavallaan harmi sillä nyt se on kaiteettomana ja päällystämättömänä kohtalaisen luonnollisessa tilassa ja todella hieno ilmestys.

Coloradojoki kiertää Horseshoe bendin lähellä Pagen kaupunkia ennen kuin kanjonista tulee grand.

Flagstaffiin ehti auringonlaskussa. Pienessä vuoristokaupungissa on panimo jos toinenkin. Ei lopu panimoravintolat kesken. Kaupunki on 2,1 kilometrin korkeudessa ja tuntui, että panimotuotteet kilahtivat jälleen nopeasti allekirjoittaneen päähän. Cortezin pikkukaupunki on 1,9 kilometrin korkeudessa ja siellä oli sama ilmiö. Hitaasti tottuu vaikka kilometrin parin korkeudessa oli oltu jo ainakin viikko kun Portlandista lähdön jälkeen noustiin ylängölle.

Seuraavana aamuna Grand Canyonin kansallispuistoon kanjonin eteläreunalle. Kanjonin kylässä olisi ollut hienoa olla yötä, mutta hintojen puolesta Flagstaff veti puoleensa. Ja olihan siellä ne panimotkin. :)

South Kaibab trail @ Grand Canyon National Park.

Kanjoniin piti päästä pienelle haikille. Vaihtoehtoja on käytännössä kaksi. Kylästä lähtevä Bright angel trail tai hieman etäänpää shuttle bussin reitin varrelta lähtevä South Kaibab trail. Edellisen illan googlailujen ja vierailukeskuksessa nähdyn perusteella jälkimmäinen vaikutti paljon spektaakkelimaisemmalta. Hienosti nimetty "ooh aah point" tuli traililla nopeasti vastaan. Näkymä oli nimen mukainen, mutta edessä odotti jotain paljon hienompaa: harjannetta pitkin kulkeva polku Cedar Ridgelle. Kuvat eivät tee oikeutta kanjonin suuruudelle. Se on ISO joka suuntaan.

Cedar Ridge toimi tällä kertaa kääntöpaikkana ja käymälän vuoksi myös hyvänä lepopaikkana ennen takaisin menoa. Kanjonin pohjalle huoltoajoa suorittava muulikulkue osui siellä myös kohdalle. Matkaa takaisin oli 2,5 kilometriä, jona aikana polku nousi 300 metriä takaisin kanjonin reunalle. Alas pääsee helposti, ylös piti hieman enemmän puristaa kun parin kilometrin korkeudessa hengästyy helpommin kuin merenpinnan tasolla. Onneksi syksyllä lämpöä taisi olla vain noin parikymmentä astetta. Aikaisemmalla liikkeelle lähdöllä ja suuremmalla vesirakolla olisi voinut vielä edetä Skeleton pointille, mutta siitä eteenpäin ei missään nimessä suositella mentävän jos aikoo saman päivän aikana vielä takaisin.

Tähtitaivas Grand Canyonilla. Alareunan valo on North Rim lodge, jossa tuli käytyä viime road tripillä.

Grand Canyon kaukana valosaasteesta, joten se on erinomainen paikka nähdä tähtitaivas. Se on jotain mitä Helsingin seudulla ei usein näe. Flagstaffiin palaaminen pimeyden keskellä tapahtui nelijalkaisia kuhisevien metsien läpi. Ratista nähtyjen vapitien ja kauriiden määrä laskettiin lukuisien käsien sormilla.

Aamulla kohti Vegasia! Route 66:n palasia osuu matkalle ja sopivasti lounasaikaan moottoritien infokyltissä mainittiin, että seuraavasta uloskäynnistä pääsee Road kill cafeelle. Oli pakko kääntyä. Itse cafe oli melko kaukana liittymästä. Sinne olisi oikeastaan päässyt paremmin seuraavasta liittymästä, mutta positiivisena puolena nyt tuli ajettua Seligmanin pikkukaupungin route 66 turistirysän läpi. Lopulta löytyi myös itse cafe, josta sai ihan hyvää ruokaa vaikkei omaa road killiä mukanaan tuonut.

Interstate 40 Arizonassa länteen kohti Nevadaa.

Road Kill Cafe Route 66:n varrella Seligmanin pikkukaupungissa Arizonassa.

Seligmanin turistirysästä vatsat täynnä jälleen kohti Vegasia. Matkan varrelle osuvalla Hoover Damilla piti toki vierailla kun se jäi edellisellä reissulla väliin. Siellä on vierailukeskusta jne., mutta moottoritiesillan kylkeen rakennettu katselualue riitti tällä erää. Vegasin majoitukseen Westgate kasinohotellille ehti lopulta parin kauppakeskuksen kautta kiertäen auringonlaskuksi. Westgate on hieman stripiltä sivussa, mutta luultavasti juuri siksi siellä on edulliset huoneet (ainakin keskellä viikkoa) ja ilmainen pysäköinti. Hotelli on Stripin monoraillinjan pääteasema, joten stripille ja takaisin liikkuu helposti. Päivälippu ei tosin ole ihan ilmainen. Ensimmäisenä iltana ehti käydä stripin pohjoispuolta kurkkaamassa. Enemmän aikaa olisi toisena iltana.

Ensimmäisenä Vegasin aamuna suunta oli tukeviksi havaittujen Dennysien aamupalojen kautta Valley of Fire State Parkkiin. Viimeksi siellä käydessä oli kesä ja 42°C lämmintä. Nyt oli syksy ja noin 28°C. Vihdoinkin pääsi autolta liekehtivien kivien pariin. Parit lyhyet trailit tuli kierrettyä. Niistä lisää myöhemmin, mutta tässä vaiheessa voi todeta, että hieno paikka ja autolta ei koe aivan kaikkea. Kannatti käydä uudelleen. Toisena Vegasin iltana suunta oli etelämmäs kuin ensimmäisenä. Lopulta kävi niinkin iloisesti, että sieltä tuli poistuttua massit taskussa. Talo jäi tappiolle! Paljonko? Nooo, ei kovin paljoa. Lyhyessä kisassa voi tulla yllätyksiä, mutta pidemmän päälle talo voittaa aina. Ellei omaa kiellettyn hyvää pelisilmää korttipeleissä.

Hoover Dam.

Liekehtivää kalliota @ Valley of Fire State Park.

The Strip @ Las Vegas.

Vegasista suuntana oli Death Valleyn kansallispuisto. Matkaseura halusi nähdä myös aavekaupungin, joten kansallispuistoon piti ajaa pidemmän kautta. Rhyoliten aavekaupungissa oli kultaryntäyksen aikaan vuonna 1907 jopa 5000 asukasta, sähköt ja rautatie. Aika hyvin kun kaupunki oli perustettu vain kaksi vuotta aikaisemmin. Ensimmäisen kahden viikon aikana asukasluku oli jo noussut yli tuhannen. Vuosien 1911-20 aikana kaupunki tyhjeni lähes nollaan asukkaaseen kun kaivokset ehtyivät. Nykyään kaupungista ei ole jäljellä juuri mitään. Rautatieasema on kestänyt ajan hammasta, mutta muuten siellä on vain muutaman kivitalon rauniot jäljellä. Ei voi suositella ellei osu reitin varrelle. Nyt ei osunut.

Onneksi sieltä pääsee nopeasti Death Valleyhin. Kiertotien johdosta perillä oltiin keskipäivän paahteessa. Death Valley on siitä erikoinen kansallispuisto, että sisäänpääsymaksu peritään vierailijakeskuksella. Portteja ei ole, koska niissä olisi todennäköisesti ikävää viettää päivänsä puiston kuumuudessa. Kansallispuisto oli odottamaani monipuolisempi ja sinne pitäisi päästä talvella uudelleen. Nyt Badwaterin tasangolla, -86 metrin korkeudella merenpinnasta, oli vielä 40 astetta lämmintä. Tiesitkö, että Death Valleyn keskellä on golfkenttä ja palmuja? En tiennyt minäkään. Aiheesta lisää myöhemmin.

Nevadassa tien varrelta löytynyttä.

Rhyoliten aavekaupungin rautatieasema on kaupungin ainoita enää pystyssä olevia rakennuksia.

Zabriskie point ja valkeana häämöttävä suolatasanko @ Death Valley National Park

Seuraavassa majoituksessa Twentynine Palmsissa piti olla ennen kymmentä illalla. Death Valley veti puoleensa piinaavan hyvin. Tuli pikkasen kiire, mutta ehdittiin. Paikalliset ajoivat kovempaa kuin minä ja omasta vauhdista ei tarvitse puhua kun sitä ei onneksi tutkalla mitattu tien sivusta tai paikalliseen tapaan lentokoneesta.

Twentynine Palms on mitäänsanomaton pikkukaupunki, mutta sijaitsee sopivasti Joshua Tree -kansallispuiston kyljessä. Dennys tarjoili jälleen mitä mainioimman aamupalan. Tuhdilla annoksella jaksaa seikkailla ja lounaaksi riittää trail mix pähkinät. Kaksi aavikkoa kohtaa Joshua Treessä: Mojaven ja Coloradon aavikot. Twentynine Palmsista pääsee suoraan korkeammalla sijaitsevalle Mojaven aavikolle, jossa puistolle nimen antaneet joshuapuut muodostavat paikoitellen jopa harvaa metsää ja kivikkoon pääsee hyppimään kiveltä toiselle. Coloradon aavikko sijaitsee matalammalla ja on siten kuumempi. Aavikoiden sekoittumisvyöhykkeellä on monimuotoista aavikkoluontoa, joskin siitä jäi mieleen lähinnä Chollakaktuksien muodostama luonnollinen puutarha.

Marsmaisia näkymiä tiellä 127 Kaliforniassa.

"Vacationland SUV" lähtövalmiina 9 Palms Inniltä Twentynine palmsin kaupungin laidalta.

 Joshuapuumetsä @ Joshua Tree National Park.

Joshua Treestä lähtemisen jälkeen oli jotenkin haikea olo. Vähitellen alkoi tajuta, että reissussa on enää yksi määränpää. Santa Monican jälkeen pitäisi ajaa lentokentälle ja lopettaa seikkailu. Ei ollut ollenkaan sellainen tunne että kotiin olisi aina kiva palata. Tankki täyteen ja uuteen seikkailuun, ugh! Paluusta on kohta kaksi kuukautta ja näitä naputellessa on edelleenkin sellainen olo, että olisi halunnut jäädä kiertämään Maailmaa.

Paluu oli kuitenkin tosiasia, joten rinkan vähiä vapaita tiloja piti täyttää. Desert Hills outlets ja sen vieressä oleva pienempi outletti tuli matkalla kierrettyä. Lisäksi Santa Monicasta löytyi kauppoja. Tullille terveisinä, että tullirajat pidettiin mielessä. Alerekeistä löytyy yllättävän paljon edullista täytettä rinkkaan kunhan kiertää riittävän monta kauppaa läpi. :)

Desert Hills Outletsissa on surffihenkinen liike.

Santa Monican majoitukset ovat julmetun kalliita. Ainakin edellisenä päivänä varattuna ja viikonlopulle. Santa Monica motellia ei voi suositella oikeastaan minkään puolesta. Parkkipaikka on tehty 70 luvun autoille, ilmastointia ei ole ja silti maksoi aivan liikaa per yö. Viimeinen kokonainen päivä oli autoton. Outo fiilis, mutta Santa Monicassa ja LA:n puolella Venice Beachilla päivä kului todella nopeasti.

Lämpötila oli vain kahdenkymmenen asteen tienoilla ja päivä oli hämyinen. Kenties metsäpalojen rippeitä tai ihan aitoa savusumua. Luultavasti molempia. Lopputuloksena sai vetää leukoja, parin oluen ja burgerin voimalla, Venice beachin Muscle beachilla kauniissa auringonlaskussa kun hämy nappasi oranssin värin auringosta. Ulkoilmapunttisali oli valitettavasti sulkeutunut juuri kun paikalle ehti.

Venicen ja Santa Monican biitsien välillä on eroa. Venicessä talot ovat rannan lähellä ja sen seurauksena siellä on kaikenlaista baaria ja myymälää. Santa Monicassa biitsi on leveämpi ja ainoita palveluita ovat alkoholittomat kioskit ja legendaarinen laituri, jonka päältä löytyy kaikenlaista huvipuistosta lähtien. Nostan Venicen coolimmaksi vaihtoehdoksi ja päätän tämän eepoksen kuvaan Santa Monican laiturilta. Sitä ennen pitää vielä todeta, että vaikka reissun piti alkaa ja päättyä Miamiin niin villinä veikkauksena heitän, että tämä improvisoitu kierros oli monimuotoisempi ja mielenkiintoisempi kuin mitä siitä reissusta olisi tullut. Horation aurinkolaseja ja Elvistä ei kuitenkaan ole unohdettu.

 Auringonlasku Venice Beachilla.

Santa Monica Pierille on hyvä päättää.

Eeppinen USA road trip II - Osa 2/3

Edellinen osa jäi pieneen Dunsmuirin kaupunkiin Pohjois-Kaliforniaan. Tämä osa jatkaa kohti olutmekkaa, joka Portlandina tunnetaan. Osavaltiona Oregonista pitää vielä erikseen mainita, että siellä ei ole sales taxia eli arvonlisäveroa. Erinomainen osavaltio shoppailulle!

Portlandin majoitus piti ottaa hieman keskustan ulkopuolelta, koska keskustassa oli kallista verrattuna MAX-ratikkalinjan varrella olevaan motelliin, jonka pihaan sai auton kätevästi jätettyä. Viking motel oli ihan ok paikka btw. Päivälippu julkiseen liikenteeseen maksoi $10. Minulle oli ennen reissua hehkutettu miten Portland on edistyksellinen julkisen liikenteen suhteen. Saapuessa tuli istuttua autolla ruuhkassa ja ratikkaan päästyä siellä ei juurikaan normaaleja ihmisiä näkynyt. Ei kovin vakuuttava alku.

 Portlandin julkista liikennettä ei voi sanoa suosituksi kulkumuodoksi.

Ensimmäisenä iltana ehti käydä keskustassa syömässä ja vielä Deschutesin panimoravintolassa yksillä sen jälkeen. Kaduilla näkyi yllättävän paljon kodittomia ja outoja hiihtäjiä. Odotin hieman eläväisempää kaupunkia perjantai-iltaan. Lauantaisin kaupungissa on perinteiset lauantaimarkkinat, joilta löytyy kaikenlaista taiteellista ja outoa. Lisäksi oli musiikkia ja Rogue Alesin kioski. Portlandin teema lienee selvillä. :)

Huonona puolena lauantain ilma oli enemmän tai vieläkin enemmän savusta tiheänä. Tuulen suunta oli muuttunut edelliseltä illalta ja vuoriston metsäpalojen savut lipuivat suoraan kaupunkiin. Sehän on tietysti hyvä syy pysyä sisällä tuopin ääressä, mutta vähän enemmän olisi tehnyt mieli tutkia kaupunkia.

 Portlandin lauantaimarkkinoilla on kaikenlaista taiteellista.

 Metsäpalo ei ole ainutlaatuinen ilmiö näillä main.

Metsäpalojen savut on hyvä syy olla sisätiloissa.

Seuraavana aamuna lähdettiin liikkeelle auringonnousussa. Savut oli syytä karistaa taakse ja toisaalta kylmän rintaman odotettiin pyyhkivän länsirannikon yli parin päivän kuluessa. Se tarkoittaisi lumisadetta Yellowstoneen ja sitä myötä tiesulkuja. "Vacationland" SUVissa oli alla joka kelin renkaat, mutta esim. lumiketjuja ei varustukseen kuulunut. Se on pienoinen ongelma vuoriston keskellä jos pitää liukkaalla kiivetä rinnettä onnettomien renkaiden avulla. Päätin ajaa niin pitkälle kuin päivän aikana ehtisi.

Ensimmäinen hidastus matkalla oli heti alussa. Metsäpalot ja niiden sammutus olivat aiheuttaneet maanvyöryjä ja niiden vaaraa Oregonin puolella kulkevalle moottoritielle. Kiertotie kulki Washingtonin puolella jokea pientä vuoristotietä. Komeat näkymät, mutta hidasta. Tätä jokilaaksoa oli alkuperäisessä suunnitelmassa tarkoitus tutkailla tarkemmin. Nyt riitti pari pysähdystä aiheuttamaan päänsärkyä. Jokseenkin koomisena ilmestyksenä joella oli käynnissä kalastuskisat samalla kun puolen kilometrin päässä kyti rinteellä ja savua oli kaikkialla... oli ne kovia.

 Bridge of the Gods eli jumalten silta savuisessa näkymässä Washingtonin osavaltion puolelta jokea.

 Savujen lähde... tai yksi niistä. Kytevä vuorenrinne Oregonin puolella Columbiajoen rotkoa.

 Interstate 84 jossain Oregonin ja Idahon välimaastossa.

Päivän aikana ehti lopulta ajaa noin 1100 kilometriä eli Portlandista Idahon Pocatelloon siten, että välissä ehti käydä pari kertaa syömässä ja viettää noin tunnin Sierra trading postissa. Kyseessä on TK Maxxin tapainen halpakauppa, jossa on räkkikaupalla sekalaista vaatetta, mutta tässä tapauksessa retkeilyteemalla. Tusinatavaran keskellä on myös helmiä ja hinnat ovat edulliset. Osa viehätyksestä lienee juuri helmien etsiminen sekalaisesta kasasta.

Seuraavana aamuna aikaisin taas liikkeelle ja Yellowstonen läntisen sisäänkäynnin kautta sisälle. Lämpötila oli tässä vaiheessa vielä 10 asteen tienoilla ja sateen alkuun oli ennusteen mukaan muutama tunti. Ehti käydä parit geysiralueet ja suunnata sitten puiston toiselle puolelle paikalliselle grand canyonille katsomaan putouksia ja siitä eteenpäin etelään etsimään biisoneita. Lopulta tuli vielä käytyä Yellowstonejärvellä. Illan kruunasi ateria ja parit olutta West Yellowstonen Buffalo barissa. Jos joskus menet West Yellowstoneen, tuo baari on pakollinen vierailukohde. Jos vielä päädyn kolmannen kerran kaupunkiin niin menen kolmannen kerran Buffalo baariin.

Seuraavana aamuna saikin sitten pyyhkiä lunta auton päältä ja päivän aikana sitä tuli lisää. Lämpötila oli nollan kohdilla ja maa oli lämmin, joten tien pinnalle lunta ei oikeastaan kertynyt. Hyvä niin sillä ehti pyörähtää puistossa kunnes iltapäivällä oli aika siirtää itsensä Idaho Fallsiin samaa reittiä kuin oli tullutkin. Grants pass oli suljettu, joten alkuperäistä suunnitelmaa Grand Tetonien kansallispuistoon ei olisi voinut edes toteuttaa. Tämä jätti samalla reissun loppuun toisen improvisaatiolle vapaan päivän, joten ihan ok oli näinkin.

Oikealla kaistalla @ Yellowstone National Park.

 "Kesäloma"

Lumiraja kulkee kukkulalla. Kuvattu tiellä 20 West Yellowstonesta Idaho Fallsiin.

 Idaho Falls, samannimisellä paikkakunnalla. 100 m päässä takavasemmalla on hyvä panimoravintola.

Tyhjensin sukkavaraston.

 Strawberry reservoir ei ole aivan nimensä näköinen.

Idaho Fallsin jälkeisen pitkän siirtymäpätkän jälkeen oltiin taas zö plänissä kiinni. Vernalissa yötä ja seuraavana aamuna Dinosaur National Monumenttiin hiplaamaan dinosauruksen luita muinaisessa joenpohjassa ja muutaman kilometrin kävelylle upeassa maastossa.

Päivän päätteeksi ehti vielä siirtyä Coloradon puolelle ja ajaa Colorado National Monumentin halki osittain valoisan aikana. Onneksi hienoimpiin kohtiin ehti auringonlaskuksi. Heti monumentin ulkopuolella on Grand Junctionin kaupunki, jonne pääsi syömään ja nukkumaan. Kunnes aamulla taas tien päälle kohti Archesin kansallispuistoa.

Aito dinosauruksen luu löytöpaikallaan Dinosaur National Monumentissa.

Tie 131 mutkittelee vuoriston läpi Coloradossa.

 Independence Monument @ Colorado National Monument.

 Valtatie 191 Archesin kansallispuiston lähettyvillä.

Archesin kansallispuisto on nimensä mukaisesti tunnettu luonnon muokkaamista kaarista. Niistä kuuluisin on Delicate arch, joka seisoo kielekkeen reunalla sen näköisesti ettei sen pitäisi olla siinä. Syksyisen ajankohdan hyvänä puolena on keskilännen aavikkokohteiden lämpötilan laskeminen kesän paahteesta siedettävämpiin lukemiin. Talven tuloa pyrittiin myös hyödyntämään siten että valitsin reitin kiertosuunnaksi rannikon ensin ja autiomaat viimeiseksi.

Delicate archin taaperrus on edestakaisin 5 kilometrin pituinen ja nousua on maltilliset 150 metriä. Kaari sijaitsee hieman alle 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta, joten vielä ei olla kovin hengästyttävissä korkeuksissa. Tyhjä näkymä kuvaan oli tuuria ja kärsivällisyyttä. Kaarella sai palloilla ympäriinsä tovin jos toisenkin, mutta mikäs siellä ylhäällä oli ollessa. Eeppiset näkymät. Tuuli aivan julmetusti, mutta kylmä ei tullut siltikään.

Delicate Arch @ Arches National Park.

Illaksi ehti vielä ajaa Cortezin pikkukaupunkiin lähelle Mesa Verden kansallispuistoa. Mesa Verde on siitä erikoinen kansallispuisto, että se on ainoana USAn kansallispuistona saanut statuksensa kulttuuriperinnön vuoksi. Puisto on myös UNESCOn maailmanperintökohde. Mesa Verden kohokohtia ovat jyrkänteille rakennetut muinaisten pueblointiaanien kylät. Niihin pääsee vierailemaan vain opastetuilla kierroksilla, joihin pitää ilmoittautua vierailijakeskuksella nimellisellä $5 hinnalla. Liikkeellä kannattaa olla heti aamulla. Iltapäivän Cliff Palacen (rakennettu vuosina 1190-1270) kierros oli kansallispuistovierailun kohokohta. Väittävät haastavaksi reitiksi korkeuden (2100+ metriä merenpinnasta) ja kapeiden tikkaiden vuoksi, mutta ei se kovin haastavalta tuntunut. Pueblot muuttivat  vähitellen lähialueille 1300 luvun taitteessa, mutta heidän jälkeläisiään tulee kuulemma edelleen erikoisluvalla paikalle järjestämään seremonioitaan.

 En tiedä pitääkö paikkansa, mutta tehtiin kuten tuoppi komensi.

Denny's (dinerketju) oli tuhdin aamupalan lähde useissa kaupungeissa.

Cliff Palacen kierroksella @ Mesa Verde National Park.

Auringonlasku taustapeilissä Mesa Verden Kansallispuistossa.

Viimeiseen osaan pääsee tästä.

Eeppinen USA road trip II - Osa 1/3

Eeppistä road trippailua USAssa vol. 2. (linkki ekaan road trippiin)

Heitetään ensin peliin tilastot, joilla perustellaan eeppisyyttä.

• 23 vuorokautta
• 8212 km tien päällä
• 6,9 l/100km; 0,66€/l.
• 11 osavaltiota
• 6 kansallispuistoa
• 3 national monumenttia
• 2 state parkkia
• 1 state natural reserve
• 1 navajo nation park
• 0-40 °C
• -85,5 m - ~2600 m

Suunnitelmana oli kiertää Floridaa ja etelävaltioita. Ajankohdaksi oli valittu syksy, koska kesällä tuolla suunnalla on liian kuuma ja talvi/kevät ei oikein sopinut kesälomakalentereihin. Syksy on hurrikaanikautta toki, mutta yhdysvaltoihin mantereelle saakka ulottuvat hurrikaanit ovat harvinaisia ja olisihan trooppinen myrskykin uusi kokemus.

Nooo, sitten tuli Irma. Yllätyksestä ei voi puhua, koska olin seurannut hurrikaanikeskuksen ennusteita jo pari viikkoa ennen reissua ja sain siten seurata Irman reittiä alusta saakka. Reittiä joka piinaavasti tarkentui ja tarkentui Floridaan ja Miamiin, jonne olisi Lontoon kautta lento edessä. Muutama päivä ennen lähtöä lentoyhtiöt alkoivat tarjota lentopäivien muutosta. Vuorokausi sen jälkeen tarjottiin myös mahdollisuutta siirtää määränpäätä muutamalla sadalla maililla, jolloin Floridan eteläkärjestä olisi käytännössä päässyt vain Orlandoon saakka. Lopulta vuorokausi ennen lennon lähtöä American airlinesilta soitettiin ja noh, soittivat aamuyöstä. Mutta aamulla soitettiin takaisin ja uusi määränpää irtosi helposti. Kannatti pelata odotuspeliä. Olin täyttänyt pelikirjaa edellisenä iltana paikoista, jonne AA lentää Lontoosta, joten puhelun hoitaneen neiti N:n oli helppo tehdä ehdotuksia, joista heti ensimmäinen meni läpi ja niin BBQ, Elvis & Horation aurinkolasit vaihtuivat toisenlaiseen reissuun.

Yhdysvaltojen kansallisen hurrikaanikeskuksen ennuste 24h ennen lennon lähtöä Miamiin.

Listan kärjessä oli Los Angeles, koska sieltä olisi alkuun aurinkoista rantaa kuten Miamissakin ja helppo järjestää eeppinen reissu lyhyellä varoitusajalla. Eli yhdessä päivässä, josta menisi iso siivu töissä. Oli muuten tuottelias työpäivä... onneksi liukuman puitteissa sai tehtyä lyhyen päivän. Merenrantaa lukuunottamatta reissun luonne muuttui melkoisesti. Yhdysvaltojen länsipuolisko on täynnä aivan tajuttoman hienoja luontokohteita kun taas etelävaltioissa niitä on selvästi vähemmän. Heti puhelun päätteeksi varattiin majoitus Hermosa Beachista, joka on rannalla LA:n kupeesta. Vuokra-autoksi irtosi Corolla (tai vastaava).

Tein töiden jälkeen noin tunnissa alustavan suunnitelman reitistä, jonka voisi kolmessa viikossa ehtiä ajaa jos valikoi parhaat paikat päältä ja joka ei liikaa menisi ensimmäisen USA road trippini päälle. Suureksi yllätyksekseni suunnitelma hyväksyttiin sellaisenaan. Paintilla tuherrettu screenshot kartasta on ilmeisen vakuuttavaa työkalu ja niin kasassa oli zö plän. Tarkoituksena oli varata majoitukset sitä mukaa kun matka etenee, jotta improvisoinnille jäisi varaa.

Lento laskeutui ajallaan Los Angelesin lentokentälle, josta autovuokraamon shuttle bus ajoi vuokrafirman pihaan. Täti tiskin takana selosti jotain economyluokan autosta ja SUV:sta. Corolla (tai vastaava) oli siinä välissä, mutta sitä ei selvästikään ollut saatavilla. Lopulta puumerkkiä paperiin, josta ei väsyneenä hirveästi ymmärtänyt ja valitsemaan SUV parkkipaikalta. Rivistö koostui käytännössä Nissan Rogueista. Sellainen lähti alle sinisenä ja Mainen kilvissä eli mahdollisimman kaukaa tulleena. Bonuksena Mainen kilvissä on kuvattuna pikkulintu, käpy ja "vacationland". Hinta kolmelle viikolle lopulta noin 800€ sisältäen kaikki vakuutukset ja lisäkuskin. Lisähintaa tuli siis noin 300€, mutta samalla parani vakuutuspaketitkin. Ihan OK. "Economical V6" sanoivat. Speksien mukaan siinä oli 2,5 litran neloskone, mutta liikkui se silläkin ihan iloisesti. Ajo motellille meni pienestä väsymyksestä huolimatta ihan hyvin ja kun siihen sai päälle rannalle johtavalla kävelykadulla olutta ja burgerin niin buenos buenos aiaiai!

Hermosa Beach on surffihenkinen pikkukaupunki rannalla LA:n kupeessa.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä pyörähdys Hollywoodin kukkuloilla, jonne ei saanut autoa parkkiin mihinkään. Savusumuisia näkymiä näki kyllä liikkeestäkin ihan riittämiin, joten Citadel Outletsiin shoppailemaan ja takaisin Hermosa Beachille, jossa pääsi pulahtamalla ottamaan tuntumaa suuriin aaltoihin.

Koska matkan teemana oli olla juoksematta paikasta toiseen, lähdettiin heti toisena kokonaisena päivänä ajamaan kohti pohjoista. Camarillo Outletsin kautta Paso Roblesin viinialueelle. Camarillo Outletsin liikevalikoima on hyvin samankaltainen Citadelin kanssa. Samoin ulkoasu. Sama omistaja.

Los Angelesin suurin nähtävyys - moottoritieverkosto.

Camarillo Outlets on suuri ulkoilmaostoskeskus noin 70 kilometrin päässä LA:sta.

Valtatie 101 Tyynen valtameren reunalla Venturan ja Santa Barbaran välillä.

Allekirjoittanut sai päättää viinikohteen. Tämä on pieni, perinteikäs ja tuottaa erinomaisia viinejä... kohtuuhintainenkin.

13th street @ Paso Robles.

Paso Roblesin läheltä sain itse päättää viinikohteen. Rohkea valinta antaa se minun käsiini. Valitsin suurta tietämystäni käyttäen pienen ja perinteikkään tuottajan: Rotta Wineryn. Yksi maistelusetti maksoi kympin ja sen sai jakaa kahden kesken. Kuskina tuntuu turhalta maistella pidemmän kaavan kautta kun kuitenkin joutuu sylkemään hyvää kamaa pönttöön. Viinit olivat erinomaisia ja kun keskimääräinen pullohinta vaikutti olevan jossain 25 dollarin tuntumassa niin sanoisin hinnan olevan kohdallaan! Yksi pullo lähti mukaan.

Paso Robles itsessään on ihan kiva pikkukaupunki. Nätti ja matala ydinkeskusta, jossa oli ruokaa vähän joka lähtöön ja panimoitakin oli. Rotan viinihemmoilta tuli kuuma vinkki Fish Gauchosta ja parista muusta paikasta. Itselleni olisi kelvannut ihan pubiburger, mutta näistä mentiin tuohon ekaan, jossa hiilihapotonta vettä tilatessani pöytään tuotiin iso pullo Vossia, tuota norjalaista lähdevettä designer pullossa. Kuusi dollaria vedestä. Ei saatn... olueni maksoi vain hieman enemmän. Ruoka oli sentään kohtuuhintaisempaa ja hyvää. Onneksi paikallisen Silva Brewingin pubissa sai huuhdottua lompakosta lisää rahaa järkytyksen unohtamiseen. 

Matkaa oli tarkoitus jatkaa Pacific coastal highwayta eli Kalifornian valtatie ykköstä pitkin pohjoiseen. Onneksi tuli vilkaistua nettiä ennen lähtöä sillä valtatie oli suljettuna maanvyöryjen takia. Harmi. Reitti oli viimeksi toiseen suuntaan ajaen suorastaan eeppinen. Eikun kiertotietä sitten Point Loboksen luonnonsuojelualueelle, jotta rantaviivaa näkisi edes hieman ja saisi reissun luontoteemaa käyntiin. Ihan ekaksi kuitenkin tankille. Janoinen auto.

Point Lobos State Natural Reserve.

Santa Cruz Wharfilla on ravintoloita ja äänekkäitä kalifornianmerileijonia.

Point Loboksesta kuten muistakin luontokohteista tulee legendaa vielä ihan erikseen. Hieno paikka, jossa näkyi valaiden vesisuihkuja, pelikaaneja ja kalifornianmerileijonat piti meteliä etäisellä kivellä. Lisää merileijonia löytyi Santa Cruzin Wharffilta, jonne ehdittiin auringonlaskuksi. Santa Cruz vaikutti tutustumisen arvoiselta paikalta, mutta eihän tässä pitänyt juosta paikkoja läpi, joten seuraavana aamuna kohti pohjoista ja lisää animaaleja putkeen. 

Ykköstie oli auki Santa Cruzista San Franciscoon ja matkan varrella sijaitsee Ano Nuevo State Park, joka on yksi harvoista pohjanmerinorsujen vakinaisista lisääntymisalueista. Syyskuu on hiljaisempaa aikaa, mutta rannoilla oli silti isoja mölliäisiä. Yhdellä rannalla neljä valtavaa urosta ja toisella runsaammin pienempiä uroksia. Rannoilla oli vapaaehtoisia guruja kertomassa merinorsuista ja epäilemättä myös vahtimassa ettei rannalle lähdetä hortoilemaan mahdollisesti kuolemaksi koituvaa selfietä.

Nuoria pohjanmerinorsu (Mirounga angustirostris) uroksia @ Ano Nuevo State Park.

San Francisco on mäkinen ja matalasti rakennettu.

Alcatraz, jossa tuli vierailtua edellisellä reissulla.

Kalifornianmerileijonia (Zalophus californianus) laiturilla San Franciscossa.

San Franciscoon saavuttiin iltapäivällä ruuhka-aikaan, joten illaksi ehti seikkailemaan Fisherman's Wharffille. San Fran on kaupunki jonne palaa mielellään. Isoksi kaupungiksi tosi sympaattinen. Viime kerralla oli aurinkoa, nyt matalalla roikkuva sumupilvi peitti koko kaupungin. Toisaalta eipä se illan hämärtyessä haittaa ja merileijonatkin oli ihan ok asian kanssa.

Ei pitänyt juosta... joten matka jatkui heti seuraavana aamuna kohti pohjoista. Lähtiessä oli tehty päätös kiertää luontokohteissa kaupunkien sijaan ja se piti. Muir Woods National Monument tuli missattua viime reissulla. Nyt tilanteen pääsi korjaamaan. Iiisoja majesteettisia puita. Laakson pohjalla kasvaa suurimmat puut. Niiden halkaisija on mutulla yli 2 metriä ja korkeutta on öööö paljon. Helppokulkuisuudesta ja väenpaljoudesta pääsee eroon valitsemalla rinteessä kulkevan polun. Fern Creek trailia voin suositella. Pilvessä oli kiva taapertaa rinteen reunaa. Tästäkin lisää myöhemmin, jotta tämä postaus pysyisi edes jotenkin järkevissä mitoissa.

Muir Woods oli reissun ensimmäinen kohde, jossa sisäänpääsyyn kävi 80 dollarin arvoinen "interagency" vuosikortti. Sillä pääsee mm. National Park Servicen hallinnoimiin puistoihin, joihin tällä reissulla oli runsaasti asiaa. Kortin sai ostettua kassalta ja se alkoi välittömästi maksaa itseään takaisin.

Sumuinen Golden Gate -silta.

"Interagency" kausikortilla pääsee lukuisiin luonnonpuistoihin yhteensä $80 hintaan.

Pilvessä Fern Creek traililla @ Muir Woods National Monument.

Uuu jeah!

Muir Woodsissa meni paljon kauemmin kuin olin alunperin kuvitellut. Sonoman viinitilojen vierailuajat paukkuivat ja pelkkään läpiajoon oli tyytyminen. Ihan kiva, että tuli tehtyä edes se, sillä isot osat läpiajettua maastoa on nyttemmin palanut. Edellisen road tripin tunnelmia alueelta löytyy täältä. Yöpyminen oli varattu Santa Rosaan, josta tiesin eeppisen paikan juomalle ja ruualle.

3rd Street Aleworks vakuutti edellisellä käynnillä ja niin teki nytkin. Tuoppi paikanpäällä pantua palkintoja voittanutta olutta vitosen ja burgerikin irtoaa alle viiteentoista dollariin. Russian River Brewing tuli suosiolla jätettyä väliin, koska 3rd streetillä oli kivaa ja toisaalta seuraavana aamuna taas ratissa. Kovaa on lomailu. :)

Crispy jalapeno burger @ 3rd Street Aleworks, Santa Rosa.

Lyhyen kaavan kautta juominen tai siis vastuullisesti nauttiminen oli OK, koska seuraavan päivän ajo oli kohti suurempaa määränpäätä - olutmekka Portlandia, jonne ei tosin päivässä ehdi. Crater Laken kansallispuisto oli alkuperäisessä suunnitelmassa puolivälin etappina, mutta se piti jättää metsäpalojen vuoksi väliin. Puistossa ei palanut, mutta nettikameran mukaan savuja piisasi. Yösija löytyi lopulta Roseburgin pikkukaupungista. Onneksi ei tullut ajettua yleisurheilukaupunki Eugeneen saakka. Aivan hillitön sininen savu peitti kaupungin kun seuraavana päivänä siitä ajoi läpi ilmastointi suljettuna. Metsäpaloja vuorilla...

Edellisestä jorinasta huolimatta tämä (jäätävän pitkä) osa legendasta päättyy kuvien muodossa jo ennen Roseburgia.

 Karvainen kuski moottoritien rekkaparkissa.

Shasta Lake.

Hampurilaislato pienessä Dunsmuirin kaupungissa (väkiluku alle 1500).

Tästä linkistä seuraavaan osaan...