Eeppinen USA road trip II - Osa 3/3

Edellinen osa jäi Mesa Verden kansallispuistoon. Tämä reissulegendan viimeinen osa jatkaa seuraavalta aamulta hieman Cortezin pikkukaupungin ulkopuolelta läheltä New Mexicon rajaa. Päivän tavoitteena oli saavuttaa kolmen mutkan kautta Flagstaffin kaupunki Arizonassa. Ensimmäisenä mutkana oli Four corners monument, joka on ainut paikka Yhdysvalloissa, jossa voi seistä samanaikaisesti neljässä osavaltiossa. Monumentti on Navajo nationin hoitama (heidän maillaan) ja kustantaa sisäänpääsystä vitosen per naama.

Seuraavana reittipoikkemana oli ehtaa lännenteemaa. Monument Valleyn ikonisia näkymiä on useissa länkkäreissä ja muun muassa Lucky Lukessa seikkaillaan aivan samannäköisessä maastossa. Matkan varrella piti väistellä villihevosia (vai aaseja?), todeta yhden joutuneen aiemmin road killiksi ja näkipä siinä mistä Mexican hatin pikkukaupunki sai nimensä: jokseenkin sombreron näköinen kivi tasapainoilee ylösalaisin kalliolla kaupungin ulkopuolella. Tästä ei ole kuvaa, koska U-käännös ei sopinut kuvioihin. Autosta näki itse ja googlella näette tekin.

Nälkäkin oli, joten samalla tuli etsittyä syötävää. Monument Valleyssa sijaitseva Goulding's trading post osui sopivasti kohdalle. Paikka oli selvästi ryhmämatkailijoiden suosiossa ja kuuluisa, mutta olemattomalla valmistautumisella en tiennyt siitä mitään. Pääasiana sieltä löytyi reissun parhaan mätön tarjonnut ravintola. Navajo taco oli paitsi terveellinen niin myös aivan julmetun hyvä. Kyllä navajo osaa taconsa tehdä. Valittamista ei ollut näkymissäkään.

Neljässä osavaltiossa samaan aikaan @ Four Corners Monument.

Monument Valleyn näkymää Goulding's trading post -museon edustalta.

Reissun paras mättö: navajo taco @ Goulding's trading post, Monument Valley.

Kolmas suoralta reitiltä tehty poikkeama oli Coloradojoelle hevosenkenkämutkaan eli paikallisesti Horseshoe bendiin. Sama joki virtaa Grand Canyonin läpi, mutta tässä kohta ylävirtaa kanjoni on vielä vähemmän grand... "vain" 300 metriä syvä. Parkkipaikalta matkaa joenmutkaan ja takaisin kertyy 2,4 kilometriä.

Väkeä oli julmetusti ja osa poseerasi melko kohtalokkaan näköisesti reunalla tyhjän päällä seisovien hiekkakivikielekkeiden päällä. Todennäköisesti tietämättä että alla ei ole paksulti kiveä. Hiekkakivi ei ole erityisen tunnettu kestävyydestään, mutta raadoilta säästytiin. Ymmärtääkseni mutkaa aiotaan kehittää jatkuvasti kasvavien ihmismassojen paineesta johtuen helpommin saavutettavaksi ja samalla myös turvallisemmaksi. Tavallaan harmi sillä nyt se on kaiteettomana ja päällystämättömänä kohtalaisen luonnollisessa tilassa ja todella hieno ilmestys.

Coloradojoki kiertää Horseshoe bendin lähellä Pagen kaupunkia ennen kuin kanjonista tulee grand.

Flagstaffiin ehti auringonlaskussa. Pienessä vuoristokaupungissa on panimo jos toinenkin. Ei lopu panimoravintolat kesken. Kaupunki on 2,1 kilometrin korkeudessa ja tuntui, että panimotuotteet kilahtivat jälleen nopeasti allekirjoittaneen päähän. Cortezin pikkukaupunki on 1,9 kilometrin korkeudessa ja siellä oli sama ilmiö. Hitaasti tottuu vaikka kilometrin parin korkeudessa oli oltu jo ainakin viikko kun Portlandista lähdön jälkeen noustiin ylängölle.

Seuraavana aamuna Grand Canyonin kansallispuistoon kanjonin eteläreunalle. Kanjonin kylässä olisi ollut hienoa olla yötä, mutta hintojen puolesta Flagstaff veti puoleensa. Ja olihan siellä ne panimotkin. :)

South Kaibab trail @ Grand Canyon National Park.

Kanjoniin piti päästä pienelle haikille. Vaihtoehtoja on käytännössä kaksi. Kylästä lähtevä Bright angel trail tai hieman etäänpää shuttle bussin reitin varrelta lähtevä South Kaibab trail. Edellisen illan googlailujen ja vierailukeskuksessa nähdyn perusteella jälkimmäinen vaikutti paljon spektaakkelimaisemmalta. Hienosti nimetty "ooh aah point" tuli traililla nopeasti vastaan. Näkymä oli nimen mukainen, mutta edessä odotti jotain paljon hienompaa: harjannetta pitkin kulkeva polku Cedar Ridgelle. Kuvat eivät tee oikeutta kanjonin suuruudelle. Se on ISO joka suuntaan.

Cedar Ridge toimi tällä kertaa kääntöpaikkana ja käymälän vuoksi myös hyvänä lepopaikkana ennen takaisin menoa. Kanjonin pohjalle huoltoajoa suorittava muulikulkue osui siellä myös kohdalle. Matkaa takaisin oli 2,5 kilometriä, jona aikana polku nousi 300 metriä takaisin kanjonin reunalle. Alas pääsee helposti, ylös piti hieman enemmän puristaa kun parin kilometrin korkeudessa hengästyy helpommin kuin merenpinnan tasolla. Onneksi syksyllä lämpöä taisi olla vain noin parikymmentä astetta. Aikaisemmalla liikkeelle lähdöllä ja suuremmalla vesirakolla olisi voinut vielä edetä Skeleton pointille, mutta siitä eteenpäin ei missään nimessä suositella mentävän jos aikoo saman päivän aikana vielä takaisin.

Tähtitaivas Grand Canyonilla. Alareunan valo on North Rim lodge, jossa tuli käytyä viime road tripillä.

Grand Canyon kaukana valosaasteesta, joten se on erinomainen paikka nähdä tähtitaivas. Se on jotain mitä Helsingin seudulla ei usein näe. Flagstaffiin palaaminen pimeyden keskellä tapahtui nelijalkaisia kuhisevien metsien läpi. Ratista nähtyjen vapitien ja kauriiden määrä laskettiin lukuisien käsien sormilla.

Aamulla kohti Vegasia! Route 66:n palasia osuu matkalle ja sopivasti lounasaikaan moottoritien infokyltissä mainittiin, että seuraavasta uloskäynnistä pääsee Road kill cafeelle. Oli pakko kääntyä. Itse cafe oli melko kaukana liittymästä. Sinne olisi oikeastaan päässyt paremmin seuraavasta liittymästä, mutta positiivisena puolena nyt tuli ajettua Seligmanin pikkukaupungin route 66 turistirysän läpi. Lopulta löytyi myös itse cafe, josta sai ihan hyvää ruokaa vaikkei omaa road killiä mukanaan tuonut.

Interstate 40 Arizonassa länteen kohti Nevadaa.

Road Kill Cafe Route 66:n varrella Seligmanin pikkukaupungissa Arizonassa.

Seligmanin turistirysästä vatsat täynnä jälleen kohti Vegasia. Matkan varrelle osuvalla Hoover Damilla piti toki vierailla kun se jäi edellisellä reissulla väliin. Siellä on vierailukeskusta jne., mutta moottoritiesillan kylkeen rakennettu katselualue riitti tällä erää. Vegasin majoitukseen Westgate kasinohotellille ehti lopulta parin kauppakeskuksen kautta kiertäen auringonlaskuksi. Westgate on hieman stripiltä sivussa, mutta luultavasti juuri siksi siellä on edulliset huoneet (ainakin keskellä viikkoa) ja ilmainen pysäköinti. Hotelli on Stripin monoraillinjan pääteasema, joten stripille ja takaisin liikkuu helposti. Päivälippu ei tosin ole ihan ilmainen. Ensimmäisenä iltana ehti käydä stripin pohjoispuolta kurkkaamassa. Enemmän aikaa olisi toisena iltana.

Ensimmäisenä Vegasin aamuna suunta oli tukeviksi havaittujen Dennysien aamupalojen kautta Valley of Fire State Parkkiin. Viimeksi siellä käydessä oli kesä ja 42°C lämmintä. Nyt oli syksy ja noin 28°C. Vihdoinkin pääsi autolta liekehtivien kivien pariin. Parit lyhyet trailit tuli kierrettyä. Niistä lisää myöhemmin, mutta tässä vaiheessa voi todeta, että hieno paikka ja autolta ei koe aivan kaikkea. Kannatti käydä uudelleen. Toisena Vegasin iltana suunta oli etelämmäs kuin ensimmäisenä. Lopulta kävi niinkin iloisesti, että sieltä tuli poistuttua massit taskussa. Talo jäi tappiolle! Paljonko? Nooo, ei kovin paljoa. Lyhyessä kisassa voi tulla yllätyksiä, mutta pidemmän päälle talo voittaa aina. Ellei omaa kiellettyn hyvää pelisilmää korttipeleissä.

Hoover Dam.

Liekehtivää kalliota @ Valley of Fire State Park.

The Strip @ Las Vegas.

Vegasista suuntana oli Death Valleyn kansallispuisto. Matkaseura halusi nähdä myös aavekaupungin, joten kansallispuistoon piti ajaa pidemmän kautta. Rhyoliten aavekaupungissa oli kultaryntäyksen aikaan vuonna 1907 jopa 5000 asukasta, sähköt ja rautatie. Aika hyvin kun kaupunki oli perustettu vain kaksi vuotta aikaisemmin. Ensimmäisen kahden viikon aikana asukasluku oli jo noussut yli tuhannen. Vuosien 1911-20 aikana kaupunki tyhjeni lähes nollaan asukkaaseen kun kaivokset ehtyivät. Nykyään kaupungista ei ole jäljellä juuri mitään. Rautatieasema on kestänyt ajan hammasta, mutta muuten siellä on vain muutaman kivitalon rauniot jäljellä. Ei voi suositella ellei osu reitin varrelle. Nyt ei osunut.

Onneksi sieltä pääsee nopeasti Death Valleyhin. Kiertotien johdosta perillä oltiin keskipäivän paahteessa. Death Valley on siitä erikoinen kansallispuisto, että sisäänpääsymaksu peritään vierailijakeskuksella. Portteja ei ole, koska niissä olisi todennäköisesti ikävää viettää päivänsä puiston kuumuudessa. Kansallispuisto oli odottamaani monipuolisempi ja sinne pitäisi päästä talvella uudelleen. Nyt Badwaterin tasangolla, -86 metrin korkeudella merenpinnasta, oli vielä 40 astetta lämmintä. Tiesitkö, että Death Valleyn keskellä on golfkenttä ja palmuja? En tiennyt minäkään. Aiheesta lisää myöhemmin.

Nevadassa tien varrelta löytynyttä.

Rhyoliten aavekaupungin rautatieasema on kaupungin ainoita enää pystyssä olevia rakennuksia.

Zabriskie point ja valkeana häämöttävä suolatasanko @ Death Valley National Park

Seuraavassa majoituksessa Twentynine Palmsissa piti olla ennen kymmentä illalla. Death Valley veti puoleensa piinaavan hyvin. Tuli pikkasen kiire, mutta ehdittiin. Paikalliset ajoivat kovempaa kuin minä ja omasta vauhdista ei tarvitse puhua kun sitä ei onneksi tutkalla mitattu tien sivusta tai paikalliseen tapaan lentokoneesta.

Twentynine Palms on mitäänsanomaton pikkukaupunki, mutta sijaitsee sopivasti Joshua Tree -kansallispuiston kyljessä. Dennys tarjoili jälleen mitä mainioimman aamupalan. Tuhdilla annoksella jaksaa seikkailla ja lounaaksi riittää trail mix pähkinät. Kaksi aavikkoa kohtaa Joshua Treessä: Mojaven ja Coloradon aavikot. Twentynine Palmsista pääsee suoraan korkeammalla sijaitsevalle Mojaven aavikolle, jossa puistolle nimen antaneet joshuapuut muodostavat paikoitellen jopa harvaa metsää ja kivikkoon pääsee hyppimään kiveltä toiselle. Coloradon aavikko sijaitsee matalammalla ja on siten kuumempi. Aavikoiden sekoittumisvyöhykkeellä on monimuotoista aavikkoluontoa, joskin siitä jäi mieleen lähinnä Chollakaktuksien muodostama luonnollinen puutarha.

Marsmaisia näkymiä tiellä 127 Kaliforniassa.

"Vacationland SUV" lähtövalmiina 9 Palms Inniltä Twentynine palmsin kaupungin laidalta.

 Joshuapuumetsä @ Joshua Tree National Park.

Joshua Treestä lähtemisen jälkeen oli jotenkin haikea olo. Vähitellen alkoi tajuta, että reissussa on enää yksi määränpää. Santa Monican jälkeen pitäisi ajaa lentokentälle ja lopettaa seikkailu. Ei ollut ollenkaan sellainen tunne että kotiin olisi aina kiva palata. Tankki täyteen ja uuteen seikkailuun, ugh! Paluusta on kohta kaksi kuukautta ja näitä naputellessa on edelleenkin sellainen olo, että olisi halunnut jäädä kiertämään Maailmaa.

Paluu oli kuitenkin tosiasia, joten rinkan vähiä vapaita tiloja piti täyttää. Desert Hills outlets ja sen vieressä oleva pienempi outletti tuli matkalla kierrettyä. Lisäksi Santa Monicasta löytyi kauppoja. Tullille terveisinä, että tullirajat pidettiin mielessä. Alerekeistä löytyy yllättävän paljon edullista täytettä rinkkaan kunhan kiertää riittävän monta kauppaa läpi. :)

Desert Hills Outletsissa on surffihenkinen liike.

Santa Monican majoitukset ovat julmetun kalliita. Ainakin edellisenä päivänä varattuna ja viikonlopulle. Santa Monica motellia ei voi suositella oikeastaan minkään puolesta. Parkkipaikka on tehty 70 luvun autoille, ilmastointia ei ole ja silti maksoi aivan liikaa per yö. Viimeinen kokonainen päivä oli autoton. Outo fiilis, mutta Santa Monicassa ja LA:n puolella Venice Beachilla päivä kului todella nopeasti.

Lämpötila oli vain kahdenkymmenen asteen tienoilla ja päivä oli hämyinen. Kenties metsäpalojen rippeitä tai ihan aitoa savusumua. Luultavasti molempia. Lopputuloksena sai vetää leukoja, parin oluen ja burgerin voimalla, Venice beachin Muscle beachilla kauniissa auringonlaskussa kun hämy nappasi oranssin värin auringosta. Ulkoilmapunttisali oli valitettavasti sulkeutunut juuri kun paikalle ehti.

Venicen ja Santa Monican biitsien välillä on eroa. Venicessä talot ovat rannan lähellä ja sen seurauksena siellä on kaikenlaista baaria ja myymälää. Santa Monicassa biitsi on leveämpi ja ainoita palveluita ovat alkoholittomat kioskit ja legendaarinen laituri, jonka päältä löytyy kaikenlaista huvipuistosta lähtien. Nostan Venicen coolimmaksi vaihtoehdoksi ja päätän tämän eepoksen kuvaan Santa Monican laiturilta. Sitä ennen pitää vielä todeta, että vaikka reissun piti alkaa ja päättyä Miamiin niin villinä veikkauksena heitän, että tämä improvisoitu kierros oli monimuotoisempi ja mielenkiintoisempi kuin mitä siitä reissusta olisi tullut. Horation aurinkolaseja ja Elvistä ei kuitenkaan ole unohdettu.

 Auringonlasku Venice Beachilla.

Santa Monica Pierille on hyvä päättää.