Valley of Fire

Valley of Fire on satelliittikuvissa näkyvä punakeltainen läiskä noin 80 kilometriä Las Vegasin koillispuolella. Se on kenties paras päiväretkikohde kaupungista. State Parkin sisäänpääsy on 10 dollaria per auto. Kansallispuistojen interagency kausikortti ei käy tuolla, kuten ei käsittääkseni lähes missään state parkissa, koska niitä yleensä pyörittävät osavaltioiden omat agencyt, jotka eivät ole mukana tuossa interagencyringissä. Kymppi ylläpitomaksua ei ole paha. Eteenkään kun se on autokohtainen.

Paikanpäällä tuli pyörähdettyä ensimmäisellä road tripillä, mutta silloin kesäistä lämpöä oli yli 40°C, joten autolta ei kovin kauas voinut poistua. Nyt toisella road tripillä ajankohta osui syyskuun lopulle ja lämpötila oli "vain" 26°C, joten vettä reppuun ja menoksi. Vierailukeskus sijaitsee puiston hienoimpia osia halkovan Mouse's tank roadin alussa, joten se on vaikea missata.

Ensimmäiseksi kyseinen tie ajettiin päätyyn saakka. Sieltä lähtee White Domes Loop, joka on 1,6 kilometrin pituinen värikäs kierros. Polulla tulee vastaan hiekkaa, kivikkoa ja pientä korkeuseroa. Suurin haaste on paahtava aurinko. Nyt ei onneksi ollut erityisen kuumaa, mutta UV ei välitä lämpötilasta.

 "Watch for wildlife"

 Mouse's tank road halkoo state parkin hienoimpia osia.

Viimeksi oli yli 40°C. Nyt 26°C. Eteenpäin! @White domes trail.

 Elämän valintoja: ilmastoitu trail glove vai järeä vaelluskenkä.

 White domes trailin alkupäätä.

 Yucca ja liekehtivää kiveä.

"Liekeissä"

 Kerrokset... toiset kuluu nopeemmin.

White domes trailin kapeikko.

Yucca ja väriä.

Uurteita.

White Domes Loop oli hieno, mutta lyhyt looppi. Takaisin tien päälle. Fire Canyon on pieni, mutta värikäs kanjoni, jolle on hyvät näkymät Fire canyon roadin päästä. Kyseinen tie on nopea tuikkaus Mouse's tank roadin varrelta. Mouse's tank on mainittu useasti tien nimenä. Nimi tulee luontaisesta kalliosyvänteestä, joka kerää sadevettä. Tätä syvännettä hyödyntäen useista rikoksista epäilty Little Mouse pakoili viranomaisia 1890-luvulla.

Mouse's tankille johtaa saman niminen polku, joka on edestakaisin reilun kilometrin pituinen ja pääasiassa tasaista maata ja hiekkaa. Paikalla on myös haalistunut taulu, jossa on otsikkona Petroglyph canyon trail. Se lienee polun aikaisempi nimi ja kuvaa hyvin mitä on odotettavissa. Petroglyph tarkoittaa kalliopiirrosta ja niitä on runsaasti polkua reunustavilla kallioilla.  Kalliopiirroksista osa on jopa 2500 vuotta vanhoja korintekijäkulttuurin peruja (edelsivät muinaisia puebloja) ja osa on muinaisten pueblojen tekemiä, mutta nekin ilmeisesti tuhat vuotta vanhjoja. Valitettavasti siellä on myös muutamia vuosia vanhoja vähemmän taiteellisia nimikaiverruksia.

 Mouse's tank roadia takaisin päin. On se hieno tienpätkä...

 Fire canyon.

Mouse's tank trail tunnetaan myös petroglyph trailina.

 Petroglyfejä eli kalliopiirroksia.

Mouse's tank on sadevettä keräävä allas keskellä autiomaata.

 Mustanaamion pääkalloluola on lähellä?

Mouse's tank trail.

 Paikan suurin kaktus. Ainakin tämän ja edellisen reissun otannalla.

Mouse's tank road on mahtava pätkä tietä.

Valley of Fire on erittäin suositeltava päiväreissu Las Vegasista. Aamulla lähtiessä ehtii helposti illaksi Stripille, joka on seuraavan episodin aiheena.

Grand Canyon - South Rim

Auringonlasku Hopi pointilla.

Grand Canyon on nimensä mukaisesti perkuleen iso kanjoni: 446 km pitkä ja paikoitellen jopa 28 km leveä ja 1,6 km syvä. Kansallispuisto kattaa pitkän pätkän kanjonia ja sinne pääsee sekä eteläiselle- että pohjoiselle reunalle. Pohjoinen puoli on palveluiltaan pieni ja talvet suljettuna. Siellä tuli vierailtua edellisellä road tripillä. Tällä road tripillä määränpäänä oli eteläinen puoli, joka on infraltaan suuri ja auki ympäri vuoden. Grand Canyon Villagessa on paljon majoituskapasiteettia, mutta hinnat olivat ainakin viime hetken varauksissa kovat. Siksi majoitus hankittiin 130 km päästä Flagstaffista, joka on lähin suurempi kaupunki. Bonuksena Flagstaffissa on runsaasti panimoita ravintoloineen.

Grand Canyonin vierailukeskuksen pysäköinnissä oli syyskuisena maanantaiaamupäivänä runsaasti tilaa. Vierailukeskukselta haettiin kuumimmat vinkit täydentämään edellisen illan nettihakuja. Lopputulemana oli taaperrus kanjoniin South Kaibab trailia pitkin. South Kaibab trail valikoitui Bright Angel trailin sijasta kohteeksi, koska sen pitäisi olla alkumatkasta sekä hienompi, että vähemmän ruuhkainen. Bright Angelille pääsee suoraan Grand Canyon Villagesta, mutta South Kaibabille pitää ottaa ilmainen shuttle bussi tai kävellä vajaat neljä kilometriä Rim trailia vierailijakeskukselta. Bussit kulkevat 10-15 minuutin vuorovälein.

South Kaibabin trailin lähtöpiste on 2195 metrin korkeudella merenpinnasta ja sieltä löytyy sekä vesipiste että WC. Traililla on kolme suositeltua kääntymispistettä:

• Ooh Aah Point - 1,5 km päässä, 1965 m merenpinnasta.
• Cedar Rigde - 2,4 km päässä, 1855 m merenpinnasta. WC.
• Skeleton Point - 4,8 km päässä, 1575 m merenpinnasta.

Skeleton Pointtia pidemmälle ei suositella päiväretkeä. Polku lähtee siitä jyrkästi alaspäin. Liikkeellä oltiin vasta keskipäivänä, koska matka Flagstaffista paikanpäälle oli vienyt aikaa. Siksi kääntöpisteeksi valikoitui Cedar Ridge.

 Ilmainen shuttle bus kuljettaa ympäriinsä eri värisillä linjoilla.

Vesipisteellä päivysti pikkulintuja.

Toimintaohjeet muulien varalta (2195 m korkeudessa).

South Kaibab trailin alku laskeutuu jyrkästi.

Oravat kyttäävät makupaloja polun varrella.

Ooh Aah Point on 1,5 km päässä polun alusta ja tulee nopeahkosti vastaan (1965 m korkeudessa).

 Polku eteenpäin Cedar Ridgelle.

Muulitiimi saapuu Cedar Ridgelle.

 Muulit tauolla Cedar Ridgellä (1855 m korkeudessa).

Muulitiimi tauolla.

 Näkymä Cedar Ridgeltä kanjonille.

Cedar Ridgelle saakka pääsi helposti. Olihan matka sentään alamäkeä. Cedar Ridgen näkymät ovat paljon Ooh Aah Pointtia näyttävämmät, joten kannatti tulla. Hieno oli myös polku kyseiselle ridgelle. Bonuksena paikan päälle osui kanjonin pohjalta tullut muulitiimi. Muulien lähtiessä nähtiin, että eräs turisti ei ollu lukenut tai ymmärtänyt lukemaansa polun alussa. Meni seisomaan kanjonin puolelle polkua ja sitten vielä juoksi toiselle puolelle kun muulikuski pyysi siirtymään sinne. Puoli muuliletkaa vauhkoontui siitä. Raatoja ei kuitenkaan sillä kertaa tullut. 

Matka Cedar Ridgeltä takaisin ylös oli hengästyttävämpi kuin matka alas. Matkaa 2,4 km ja nousua reilut 300 metriä. Lämpötilakin vain jossain 20 ja 25 välillä. Ei kovin paha, mutta kahden kilometrin korkeudessa hankalampi kuin omassa normaalissani merenpinnan tasolla.

Väriä pintaan.

 Kaktuksia kanjonin reunalla.

Yksi Ooh Aah pointin oravista paheksuu kun trail mixistä ei heru kyttääjille.

Bussilla takaisin vierailijakeskukselle väkijoukkoon. Yksi suuri vapitiuros laidunsi ihan muina eläiminä keskellä vierailijakeskuksen tungosta. Kansallispuiston eläimet ovat tottuneita ihmisiin. Ennen autolle vaatteidenvaihtoon suuntaamista käytiin vielä tarkastamassa ulos Mather Point, joka on suosituin näköalapaikka kanjonille ja sijaitsee suoraan vierailukeskuksen takana. Vierailijakeskusta ei ole satunnaisesti isketty kartalle. Mather Pointilta on keskimääräistä hienommat näkymät, mutta ei vedä vertoja Cedar Ridgellä käyntiin. 

Villagen puolelta löytyi ruokaa. Iso pizza erään hotellin ravintolasta. Paikan pubissa oli herkullisen näköiset hanaolutvalikoimat, mutta auringonlaskun ihmettely veti pidemmän korren ja pitihän se autokin myöhemmin ajaa Flagstaffiin, jotta pääsi nukkumaan. Auringonlaskun seuraamiseen hyviä paikkojat ovat ainakin Hopi-, Mohave- ja Pima Pointit. Niihin pääsee punaisella shuttle bussilinjalla. Liikkeellä oltiin sen verran myöhään, että kohdalle osunut bussi oli auringonlaskun express linja, joka ei erikseen pysähtynyt vähäisemmillä pysäkeillä ellei sitä erikseen pyytänyt. Parrakas kuski ei lähtenyt pysähdyksistä ellei bussin kyydissä ollut väkijoukko huutanut ensin giddy up. Näytti tykkäävän työstään. :)

Linjan ideana oli siis päästä pikana parhaille paikoille. Tai ainakin piti olla. Matkalla yksi iso vapitiuros ei halunnut päästää bussia itsensä ja naaraiden väliin. Bussin ja vapitin välinen tuijotuskilpailu kesti yli 10 minuuttia. Muistaakseni ei Hopi Pointtia pidemmälle ehditty, mutta hyvät oli näkymät sieltäkin. Yksi kuva oli heti jutun alussa ja toinen tuolla alla. Takaisin päin oli jonoa busseihin, mutta esimies kiersi autollaan tilaamassa lisäbusseja paikoille. Erinomaisesti järjestetty.

Suuri vapitiuros päätti hakea tuoreimmat ruohot vierailijakeskukselta.

Mather Pointin ruuhkaa.

Panda Mather Pointilla.

Tämä Vapiti haastoi bussia kunnes joutui taipumaan ja päästi ohittamaan. Kuvattu bussin ikkunasta laajakuvalla.

Punertavaa.

Tähtitaivas kaukana valosaasteesta. North Rim kuvassa alhaalla keskellä.

Pitää vielä mainita tähtitaivas. Grand Canyon on kaukana valosaasteesta, joten tähdet näkyvät todella nätisti. Alkuillasta lentokoneita kaarteli taivaalla, mutta lopulta iltaruuhka hellitti ja taivaalla lensi lähinnä tähdenlentoja. Automatka Flagstaffiin oli jännä. Isoa ja pientä sorkkaeläintä laidunsi tien laidassa niin useasti, että sormet loppuivat laskuissa kesken. Sama oli viimeksi North Rimmiltä pimeässä Kanabin pikkukaupunkiin ajaessa.

Mesa Verde National Park

Mesa Verde eli vihreä pöytä on yli kahden kilometrin korkeudessa ylätasangolla Coloradon lounaiskulmassa. Vuodesta noin 600 vuoteen noin 1300 muinaiset pueblointiaanit asuivat Mesa Verdessä rakentamissaan asumuksissa, joista 1200-1300 rakennetut kielekeasumukset ovat ne tunnetuimmat. Samalla kun kielekeasuntoja rakennettiin, oli muuttovirta ympäristön alaville tasangoille kuitenkin jo käynnissä. 1300-luvun taitteessa viimeisetkin pueblot muuttivat lähiseudulle.

Patsas vierailijakeskuksen edustalla.

Ensimmäinen tieteellinen tutkimus alueesta tehtiin ruotsalaisen Gustaf Nordenskiöldin toimesta vuonna 1891. Miehestä tulee kummasti mieleen Helsingin jäähalli. Vierailukeskuksella aihetta lukiessani äkkäsin oitis, että mies saattoi oikeastaan olla suomenruotsalainen ja kuinka ollakkaan, miehen keräämät noin 600 esinettä ovat Suomen kansallismuseon hallussa. :) Vuonna 1906 Mesa Verdestä tehtiin kansallispuisto. Se on ainoa USA:n kansallispuisto, joka on valittu kulttuurillisin perustein. Vuonna 1978 se valittiin UNESCOn maailmanperintökohteeksi.

Kansallispuiston vierailijakeskus on heti valtatien varressa ennen sisäänkäynnin porttia. Vierailijakeskuksella ollessa vallitsi sadekeli. Sääennusteen mukaan sadealueen pitäisi olla ohi menevä ilmiö. Historian ja vierailusuunnitelmien lisäksi vierailukeskukselta lähti mukaan liput Cliff Palacen kierrokselle. Sisäänpääsy puistoon maksetaan portilla. Paljon kiertävillä road trippaajilla on interagency kausikortti, jota henkkareiden ohella vilauttamalla pääsee sisälle.

Matkalla Mesan päälle.

Mancos Valley Mesan päältä nähtynä.

Cliff Palacen kierroslippu. Näitä saa vierailukeskuksesta niin pitkään kun kierroksilla on tilaa.

Cliff Palace on Pohjois-Amerikan suurin kielekeasumus. Siellä oli noin 100 asukasta, 150 huonetta ja 23 kivaa. Kivat on pyöreitä maahan upotettuja rituaalihuoneita. Kielekeasumuksiin pääsee tutustumaan vain opastetuilla kierroksilla ja silloinkaan ei varsinaisesti mennä asumuksiin tai hiplata seiniä vaan kävellään hyvin läheltä ja keräännytään kivan ympärille kuulemaan paikasta, kuten ryhmä alla olevassa kuvassa. Cliff Palacea rakennettiin ja ylläpidettiin vuodet 1190-1260. Aikaväli tiedetään hyvinkin tarkasti, koska rakenteiden poikittaispuiden vuosirenkaita on pystytty vertaamaan tunnettuihin puunäytteisiin.

Kierrokselle laskeudutaan kapeaa polkua pitkin. Polulla on askelmia ja portaita, mutta erityisen hankala se ei ollut. Sade oli loppunut juuri ennen kierroksen alkua, joten pienenä huolena oli liukkaus. Käytännössä liukasta ei ollut sillä huokoinen hiekkakivi oli kuivunut hyvin nopeasti. Opas oli asiantunteva ja kierros oli kansallispuistovierailun selvä kohokohta. Kierrokselta poistutaan Cliff Palacen toisesta päädystä kapeita tikkaita pitkin, joten peräkkäiset kierrokset rullaavat sulavasti.

Cliff Palace näköalapaikalta nähtynä.

 Kapea reitti alas Cliff Palacelle.

 Kierroksia vetävä henkilöstö osaa asiansa.

Kaukaiset hyytävät vuoret.

 Hemenway House lipan alla korkealla jyrkänteellä.

 Soda Canyon.

Yli puolet puistosta on palanut vuosien 1996 ja 2003 välisenä aikana riehuneissa metsäpaloissa, jotka olivat todennäköisesti salaman aiheuttamia.  Puistonvartijan mukaan kansallispuistossa linjana on että ei uudelleen istuteta. Puiston vallitseva puulaji on erittäin hidas leviämään.

 Mesan päällä on palanut muutaman kerran isosti ja luonnollinen palautuminen kestää vuosikymmeniä.

Mesa Verden kanjoneissa on lukuisia kielekeasumuksia. Ne ovat asutuksen loppuajoilta. Ensimmäinen vakituinen asumustyyppi oli mesan laelle kaivettu kaksihuoneinen syvennys, jossa oli puiset maalla vuoratut seinät ja katto. Samaa pohjapiirrosta on löydetty myös Mesan lähiseuduilta, joten se oli selvästikin todettu hyväksi.

Pit House - Ensimmäisen vakituisen asumustyyppin jäänteet alueella. Noin vuodelta 575.

 Navajo Canyon.

Square Tower House.

Kansallispuistossa pyöriessä tulee väistämättä nälkä. Chapin Mesan alueella eli tämän jutun käsittämällä alueella saa ruokaa kahdesta paikasta. Spruce Tree terracelta ja Far View terracelta. Spruce Treen cafe meni kiinni jo neljältä, mutta Far Viewiltä irtosi ihan ok Navajo Taco. Seuraavana päivänä tosin sain Monument Valleystä tacon, joka pyyhki Far Viewin versiolla lattiaa. Far Viewissä on ruokailun lisäksi majoitusta. Sellainen oli tällä reissulla kuitenkin hankittu läheisestä Cortezin kaupungista. Mukavan oloinen pikkukaupunki: parit panimoravintolat, iso kauppa ja Denny's Diner. Kaikkee siis. :)

Näkymää pohjoisreunalta (Geologic Overlook).

 Kaukaiset lumihuippuiset vuoret.

Auringonlasku.

Auringon viimeinen hohto mesan huipulla.

Legenda jatkuu Grand Canyonilta...